Elämä valuu hitaasti eteenpäin. Pidän yhteyttä häneen, vaikka en halua. Toisaalta haluan sitä enemmän kun mitään muuta. Toivon, että hän pärjää, tiedän että hän pärjää. Hän menee eteenpäin, hyvä niin, välitön apu. Olen onnellinen. Olen surullinen. Olen hänen sylissään, muistan kuinka hyvät hetket olivat kuin satua. Itken. Olen silti onnellinen, toivon, että tyttö jota hän on tavannut on se oikea. Olen onnellinen. Itken lisää. Nauran, ja selitän että itkuni johtuu onnesta. Koitanko uskotella sitä itselleni, vaiko hänelle, en tiedä?
Ajattelin, että ilman ajattelua pärjään. Pärjäsin hyvin. En miettinyt sen enempää. Me puhuimme kaikesta. Olin innoissani tytöstä jota hän oli tavannut. Taputin käsiäni yhteen, ja hoin kuinka ihanaa, kuulostaa täydelliseltä. Hän huomauttaa kylmyydestäni. Annan periksi. Olen itseni. Menen lähemmäs. Avaan itseni. Tyhmä tyttö. Romahdan. Nyt tuntuu kuin ero tulisi uudestaan. Tunnen ikävän. En muista pahoja asioita. Muistan hänet. Meidät. Naurumme. Kiihkomme. Meidät. Itken. Itken. Itken. En saa enään itkua loppumaan. Haluan valvoa koko yön, jotta voin viettää hänen kanssaan jokaisen sekunnin, ennen kuin joudun luopumaan hänestä. Vihaan tätä. Vihaan itseäni. Vihaan kuinka paljon rakastan häntä.
Sovimme silti, että näemme vielä. Tiedän, että se ei ole fiksua. Mielummmin kärsin tietäen, että hän on onnellinen jonkun muun kanssa, ja minun kanssa ystävä. Kuin se, että en saisi enään koskaan viettää hetkeäkään hänen kanssaan. Ja tiedän, että meillä oli vaikka mitä ongelmia, vaikka ne olivat kuinka pahoja tahansa. Hyvät hetkemme olivat satumaisia, täydellisiä ja sanoinkuvaamattomia. Eilinen muistutti hyvistä ajoista. Eilinen muistutti keitä olimme/olemme, ja se totuus satutti enemmän kuin luulin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti