Olin lauantaina serkkuni hautajaisissa. Serkkuni olisi täyttänyt kesäkuussa 29, mutta ennen tätä, hän menehtyi sairastettuaan jo muutamia vuosia syöpää. Mielestäni elämä on epäreilua.
Kun menimme paikan päälle, muistot tulvivat mieleeni. En siltikään itkenyt, kunnes näin hänen äitinsä. Hän itki niin paljon. Suru ja tuska ilmassa oli käsin kosketeltava. Tunsin kuinka kyyneleet alkoivat virrata silmistäni. Katsoin siskoani, hänkin itki. Nykäisin häntä hihasta ja pyysin että menemme sivulle tupakalle. Minä inhoan romahtaa ihmisten edessä. Tupakat oli poltettu oli aika mennä seremoniaan, jättämään viimeiset hyvästit serkulleni, ja päästämään hänet ikiuneen.
Menimme kirkkoon. Istuimme alas. Ensiksi urkuri soitti Ave Marian, jossa kirjaimellisesti purskahdin itkuun sillä serkkuni nimi oli Maria. Sen jälkeen pappi pälätti jotain, sitten tuli aika viedä kukat. Se oli tuskallisin hetki. Oli niin kauheaa nähdä hänen miehensä, äitinsä, isänsä, parhaiden ystävien ja kummi lapsien hajoavan siihen paikkaan niin pahasti. Kun veimme kukat hajosin aivan täysin, itkin ja tärisin hysteerisesti, halusin pois siitä korokkeelta piiloon jotta kukaan ei näkisi. Viimeisenä oli laulu jonka hänen miehenä oli valinnut: sarah Brightonin ja Andrea Botticellin laulu: time to say Goodbye... Koko kirkko itki...
Kun menimme siitä muistotilaisuuteen minulle, siskolleni ja äidilleni oli iskenyt aivan kauhea hedari, mutta menimme kuitenkin tietty. Se oli niin kaunis tilaisuus. Enemmänkin juhlat, elämän juhlat, vaikka sielläkin meinasi itku tulla aika moneen otteeseen.
Tilaisuudessa tosissaan hänen siskopuolensa soitti Marian muistolle laulun en ymmärrä, olisiko ollut. Sieltä tuli kuva esitys kankaalle O-vuodesta siihen päivään asti kun hän kuoli. Ihmiset kertoivat muistoja... Sen jälkeen olin niin väsynyt, kävin kotona ja hain Alexin ja menimme äidilleni...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti